Koen välillä että olen väärinymmärretty. Mutta totuus lienee lähinnä, että en itse ymmärrä aina muita enkä heidän nyanssejaan. Toisaalta minun huumorini voi olla joskus niin sisäsyntyistä ettei tule itse ajatelleeksi että jos se jää joltain tajuamatta niin sekään ei johdu toisen ymmärryksen puutteesta vaan minun.

Tämä tuli karkeasti mieleeni tuossa erästä keskustelua kommentoidessa. Seison mielipiteitteni takana ja koen että nämä nyt eivät vaan jotenkin tajua, fiksut ihmiset. Koen harmitusta ja sitä että miksei kukaan nyt hiffaa näitä tärkeitä juttuja. Sitten syttyy lamppu, ehkä se olen minä joka ei tajua, ehkä se olen minä joka ei osaa tuoda asiaani siten esille että kenenkään olisi edes mahdollista tajuta mikä pointtini on. Joskus tuntee niin suurta tarvetta kirjoittaa ja kommentoida, että loppujenlopuksi tekee itsestään pellen, tulee se omituinen hetki että kun luet oman tekstisi niin et itsekkään oikeastaan tiedä miten se liittyy mihinkään.

Kuin lapsi jolla on hyvin selkeät perusteet itselleen jäätelön saannin tarpeellisuudesta, mutta ei silti saa aikuista vakuuttuneeksi. Ja se lapsi riutuu siinä harmissaan ja maailma saattaa tuntua hetken synkältä ja epäreilulta. Onneksi toipuminen on nopeaa ja pian voi kirmata kohti uusia pettymyksiä!