Vanhat pienet talot muodostavat ikäänkuin kehiä mutkittelevien katujen ylle joiden
kivetys on täynnä uniikkeja pieniä sirpaleita historiasta. Ne eivät tunne aikaa joka
on hitaasti raaputtanut kynsillään loistokkuuden rosoisen kauniiksi ulkokuoreksi,
hiljaa läpi vuosien ei rappeutuminenkaan ole voinut tuhota arvokkuutta joka säilyy
jokaisessa hirressä, jokaisessa tiilessä iäisyyden atomeihin saakka.

Hengitän menneisyyttä - se tekee minut mykäksi.

Täällä ei nyt kulje kukaan muu vaikka aurinko onkin jo työntänyt pimeyden tieltään,
aikainen aamu ei houkuta kaikkia. Halusin nähdä kuitenkin kaiken tämän hetkenä ilman
arjen jatkuvaa huutoa korvissani. Halusin kuulla hiljaisuuden. Halusin tuntea rauhan.

Voisinko kulkea Roomaan tätä tietä pitkin? Kaikki tiet eivät vie sinne, tämä kivetys
tulee muuttumaan pian hiekkaiseksi maalaistieksi (se tulee pölyämään kunhan kesäpäivän
julma kosketus vie raikkauden mennessään), maalaistiestä ruohottuneeksi kärrypoluksi ja
loppujenlopuksi saan kulkea eläinten tekemiä reittejä pitkin viileässä metsässä. Eläimet
eivät kulje kohti Roomaa vaan tulen löytämään juomakelpoisen suonsilmäkkeen ja kenties 
matalaa koivikkoa täynnä olevan hakkuuaukean, niiden motiivit kulkea ovat yksinkertaiset.
Haluaisin jakaa samat syyt, olisin varmasti onnellisempi.