Koulut viimein alkoivat ja samalla tuntuu että kalenterinikin tulvahti täyteen erilaisia tärkeitä ajankäyttökohteita kuten harrastusreissut, vanhempainillat, terapiat. On vielä pari sellaista ajankohtaa johon on mentävä hattu kourassa pyytämään palkatonta vapaata koska niiden järjestäminen ei yksinkertaisesti onnistu työaikani ulkopuolella. Tämä viikko puksutellaan vielä hitaasti kiihtyvän junan kyydissä mutta sen jälkeen ruvetaan karkeloimaan.

Monelle ihmiselle tämä on todennäköisesti ihan pala kakkua, asiat hoidetaan siinä järjestyksessä kuin ne tulevat eteen ja saattaa olla omiakin harrastuksia jotka vaatisivat ajankäytön suunnittelmallisuutta. Mun kohdallani taas on hieman toisin. Stressaan etukäteen bussilla liikkumista, sitä että saan vatsani kipeäksi syödessäni kiireessä (ja istumaan sen kanssa bussiss, uh oh...) Stressinsietohistoriani on sellainen että täytyy olla erittäin tietoinen omista resursseista kaiken aikaa. Pitää vaikka ottaa ne väsymyksen osumat vastaan ja olla läsnä kaikissa tilanteissa, suurin virhe minkä tässä voi tehdä on se että vaivun välinpitämättömyyden sumuun ja siirryn tehtävästä toiseen koneen lailla - siitä on nimittäin mahdotonta päästä pois jos antaa sen jatkua liian pitkään.

Joinain syksyinä olen optimistisesti kyllä yrittänytkin harrastaa jotain. Pisimmillään se on jatkunut jopa lokakuulle, mutta yleensä jo muutaman kerran jälkeen olen huomannut että ylimääräinen toiminta ihmisryhmissä vapaa-ajallani alkaa vaan jossain vaiheessa tuntua epämiellyttävälle. On helppo feidata vedoten kiireeseen, väsymykseen tai mukaflunssan poikaseen joka kolkuttelee jossain kerrostalomme alaovella. Ei sillä ettei tänäkin vuonna tekisi mieli napata joku tanssikurssi kansalaisopiston ohjelmasta, mutta tähän ikään mennessä olen suoranaisesti huomannut että osallistumismaksu on hukkaan heitettyä rahaa, tiedän että liikunnan jälkeen tulee hyvä olo, mutta se ei motivoi minua kuitenkaan lähtemään kotoa ulos kylmään ja mahdolliseen sateeseen, heilumaan epämiellyttävästi bussin kyydissä ja pomppimaan toisten ihmisten joukossa yrittäen ymmärtää miten joku juttu pitäisi oikeasti tehdä. En ole isommissa ryhmissä oikeasti kovin hyvä oppimaan, mikäli ohjeet eivät ole hyvin spesifejä niin voi olla että ne hämmentävät ja jään kelailemaan vääriä asioita. Ei tanssimaan siis tänäkään vuonna. 

Jo tuolla ensimmäisten asioiden joukossa mainittu kalenteri on oikeastaan loma-ajan ulkopuolella käytännönelämäni pelastus ja rytmittäjä. Pystyn konkreettisesti hahmottamaan siitä viikkoja kerrallaan eteenpäin tai myös tarpeen vaatiessa palauttamaan mieleeni jo menneitä tapahtumia kun katson miten se visuaalisesti sijoittuu taulukkoon. Ilman kalenteria kaikki olisi hukassa, päivämäärät pienillä muistilapuilla laukuissa, pöydillä, taskuissa, unohtuneina ja hukkaan heitettyinä. Kun vilkuinen kalenteriani muutamaan kertaan päivässä, alkaa jo vähitellen näihinkin ruuhka-aivoihin iskostua tieto tapahtumien rytmistä, kellonaikoja ja pieniä muistettavia. Muu elämä pitää rakentaa niiden ympärille varovaisesti luomatta liikaa kiireen tuntua ja painetta.

Vaikka tähän kaikkeen sisältyykin paljon sellaista joka mun neurokapasiteetillani tuntuu kaoottiselta niin odotan oikeasti syksyä enemmänkin ilolla ja hyvillä mielin. Myös niistä pakollisista menoista tulee paljastumaan tärkeitä asioita, lapset löytävät iloa omista harrastuksistaan, vanhempainilta on tilaisuus tutustua molempien koulujen toimintaan ja itse luokkien väkeen. Nämä ovat positiivisia asioita vaikka kalenterirytmin toteutuminen etukäteen hieman jännittäisi. Syksy on vuodenaikana suosikkini, väreineen, iholle laskeutuvine sadepisaroineen, tuoksuineen. Se on vuodenajoista kaunein ja raikkain, helpoin hengittää sisään. Syksyyn voi sulautua, mutta ei jäädä aloilleen makaamaan kuten kesällä. Syksy kulkee mukana aina talven alkuun asti.