Seikkailua, jännitystä, palasia nuoruudesta. Sitä kutkuttavaa fiilistä kun saavut tapaamispaikkaan, naisen tuoksua ja odotusta ilmassa. Kaipaan välillä sitä niin kovasti että heittelen verkkoja vesille treffipalstoilla, parin viimevuoden aikana sieltä on tullut vain pari pikkukalaa jotka on päästetty kiltisti jatkamaan uintia. 

Olen yksiavioisessa suhteessa, arvostan uskollisuutta ja odotan sitä toiselta. Miksi sitten toimin näin? En tiedä. 

Se on ehkä kiinni kuukautiskierrostakin että välillä tulee todellinen halu etsiä ja löytää, joskus tulee myös katumus ja olen pari kertaa poistanut seuranhakuilmoitukseni. Nyt se on siellä taas. Ja olen saanut yhden vastauksen, vaihtanut muutamia ajatuksia. En tiedä johtaako se tapaamiseen hänen puoleltaan tai varsinkaan minun puoleltani. Voi olla että feidaan taas, mutta kokemusta on siitäkin että toinen osapuoli on tehnyt samoin. Uskoisin että me varatut (jollaista ensisijaisesti seikkailuntoivossa etsin draamaa välttääkseni) olemme todellakin epävarmoja siitä mitä haluamme. En minäkään tiedä, monesti haaveilen avoimesta naisesta joka on sinut itsensä kanssa, jonka saan sitoa ja kiusata ihanasti, salaisia tapaamisia aina välillä, oma pieni kupla. Mutta realiteetit, realiteetit. Kestääkö mun polla, onko tälläistä ylipäätään olemassa, missä voi tavata ja millä ajalla.

Taistelen omien halujeni ja omien arvojeni rajamailla. Missä on maailman rakkaimman ihmiseni ansaitsema kunnioitus ja arvostus uskollisuutta kohtaan? Missä vaiheessa koen että voin laittaa omia eläimellisiä tarpeitani sen edelle? Vaikka tiedostan hormonien ohjaavan toimintaani niin silti en halua taistella liiaksi sitä vastaan ja se saa oloni hyvin ristiriitaiseksi. Asiaa hankaloittaa se että olen seksuaalisesti erittäin utelias ihminen kun taas puolisoni on tässä suhteessa laiska ja katsoo mielummin lätkämatsin televisiosta kuin laskee housunsa ennen puoltayötä. Vuosien saatossa tästä on tullut vältettävä keskustelunaihe jonka avaus johtaa tavallisimmin riitaan: tälläinen minä olen, ei se minun vikani ole että haluat enemmän. Oikeassahan tuo on omalla kohdallaan, mutta ei se valitettavasti vähennä haluja ja kaipuutani ylipäätään ollenkaan.

Entäs ne naiset jotka vastasivat minulle ja jotka tapasin? Fantasiamaailmassani kaikki on helppoa, mutta valitettavasti oikeassa elämässä tulen hyvin tietoiseksi siitä etten ole se itsevarma nahkakorsettidomina, vaan ihan tuikitavallinen, turhan runsasmuotoinen, kömpelö vaikkakin ihan söpö nainen jonka katse harhailee ja sosiaalinen maski syytää smalltalkia paljastamatta ihmistä sen takaa. Uskoisin että tapaamani henkilöt pitivät minusta ja minä ihan varmasti heistä, miksi sitten feidasin myöhemmät keskustelut friendzonelle? Kaduinko vaihdettuja suudelmia? Testasinko alintajuntaisesti ja tiedostamatta vain viehätysvoimaani? Se ei ollut tarkoitusellisesti syy miksi lähdin heitä tapaamaan. Mutta kun minä en tiedä, jäin jumiin johonkin harmaaseen.

Tämä, uskollisuus ylipäätään on vedenjakaja, joku tuomitsee, eräs samaistuu, toinen hakee oikeutusta. Näitä puolia joille on vaikea hakea hyväksyntää itseltään ja joiden kanssa on vaikea joskus mennä nukkumaan. Tunnen toisaalta levottomuutta, toisaalta syyllisyyttä ja jonkun hitonmoisen draivin jatkaa. Luulen että tähän aiheeseen tullaan palaamaan vielä mikäli seuranhakuni poikii jotain varteenotettavaa. Ellen sitten jälleen poista koko ilmoitusta.