Makaan peiton alla eikä uni tule, saattaa olla aamuyö tai sitten olen tunti sitten asettunut maaten toiveenani nukahtaa mahdollisimman nopeasti. Joka tapauksessa se on hetki jolloin olen yksin ajatusteni kanssa. Niiden peittelemättömien jotka analysoivat omia tekoja, toisten tekoja, sitä mikä minä olen, mitä haluaisin olla ja mitä en  haluaisi itsessäni tunnustaa. Tämä blogi kertoo niistä viimeisistä, ajatuksista ja teoista joista en ole ehkä ylpeä, mutta joiden tiedän olevan osa minua ja kuinka ne ehkä joskus saattavat koittaa nousta kituvasta maaperästään ja pyrkiä kasvamaan torjunnasta ja unohdusyrityksistä huolimatta.

En usko olevani kuitenkaan kovin erilainen, elän hyvin normaalinnäköistä elämää, olen sen ikäinen että sormustettu on kahteen kertaan, asuntolainat otettu, lapsia, lemmikeitä, työpaikka ja pari viinilasillista perjantaisin. Enkä myöskään usko että olen ajatusteni kanssa yksin, toinen asia on se kuinka moni on lukinnut pimeän puolensa kaappiin ja tulee vastareaktiona halveksimaan niitä tekstejä joita tulen kirjoittamaan seuraavien kuukausien aikana. Ei sillä, halveksin varmasti itsekin, toisaalta itsensä vihaaminen ajatusten - jotka ovat sisäsyntyisiä, ei ole hedelmällistä. Enkä puhu synninpäästöstä koska jonkun asian tiedostaminen ei tietenkään tuo sille oikeutusta. On kuitenkin ollut helpotus ymmärtää että pimeä puoli on osa minua, ajatuksia tulee ja ajatuksia menee. Ruokkiiko se tekoihin ja olisiko ne teot tapahtuneet ymmärryksestä huolimatta - maailma on kuitenkin täynnä myös tiukkamoraalisten ihmisen perseilyä ja pikemminkin haetun oikeutuksen kautta kuin sen myöntäen että ne asiat eivät vaan tapahdu vaan jossain syvällä on halu saada ne tapahtumaan.

Nyt varmaan ihmettelette mitä ovat ne "asiat" mistä puhun. En lähde jäsentelemään niitä, kaikki se mitä ihminen tuntee tai kokee päänsä sisällä ei ole konkreettista, jotkut ajatukset voivat kohdistua toisiin ihmisiin, maailmaan, puolisoon, omaan käytökseen, työelämään, jotkin aspektit pimeässä puolessani saattavat saada minut käyttäytymäänkin siten etten tunnustaisi sitä lähipiirini ihmisille. Ne ovat asioita joita voi kokea vaikeaksi vaikka häpeillen tai sitten osa omaa itseä, omaa elämää ja identiteettiä, kuitenkin jokin sellainen puoli joka ei kestä täyttä päivänvaloa. Kuinka moni tunnustaisi iloisesti työpaikan kahvipöydässä syövänsä räkää tai kertoisi treffikumppanilleen saavansa isoimmat kiksit eläinpornosta? 

Niin, ehkä tarkoitus selviää minulle jonain päivänä näitä kirjoittaessani. Ehkä se on vain oksennus omaa inhimillisyyttä. Jatketaan.

ted.jpg