Elimme eri ajassa ja kenties konkreettisemmin eri maailmassakin. Kun yhdessä vietyn viikonlopun jälkeen lähdin aamulla töihin, mietin että voisiko tämä oikeasti toimia. Minulle oli melko suoraan yhteisten tuttavien taholta kerrottu että ei voi, mutta halusin näyttää että olisin parempi.

Näitä muistelmia kirjoittaessani olen huomannut joutuneeni useampaankin kertaan palaamaan takaisin aika pahaan paikkaan. Muistan unenomaisia välähdyksiä vuosien takaa, pahoja tunnetiloja, toiveikkuutta, epätoivoa, epäuskoa ja myös niitä levollisia hetkiä jolloin en olisi halunnut olla missään muualla. Se konkretisoitui yleensä silloin kun olin hänen lähellään ilman kiirettä ja tiesin että pienten kätösteni lempeä vaellus hänen niskassaan, selällään ja poskellaan saa myös hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Piirsin useaan otteeseen kulmakarvat, hiusrajan, tutkin rintakehän muotoa ja painoin mieleeni sellaisia yksityiskohtia jotka ovat mielen sopukoissa vielä tänäkin päivänä, olkoonkin että aika on kepposissaan saattanut muuntaa niitä hiukan toisiksi.

Darklingin pienessä kodissa tummat seinät nousivat kuitenkin vielä korkeammalle. Odotin että saisin kutsun, pääsyn hänen vaikutuspiiriinsä, että saisin vinkin, almun. Ilman sitä olin kuin kala kuivalla maalla vailla kykyä nukkua tai syödä. Raahauduin työpäivän toisensa jälkeen kunnes tuntui että sekoan aivan juuri (jälkikäteen ajateltuna olin hiukan myöhässä tämän huolenaiheen kanssa), päivystyksessä en uskaltanut katsella ympärilleni ja kaikki muut ihmiset huoneessa vaikuttivat epärealistisilta, kuin muovisia nukkeja virtaalisessa elokuvassa ympärilläni. Sain vuorokauden sairaslomaa ja miedot rauhoittavat sekä kehoituksen ottaa yhteyttä mieluiten psykiatriin. Sairasloman jätin tietysti käyttämättä, mutta bentsojen avulla onnistui uniajan pidentäminen hieman paremmin. Tarkoitukseni ei ole syyttää häntä tästä, luulen ettei rikkinäiselle ihmiselle ole myöskään hyväksi olla kenenkään kiintymyksen objekti. Kun tapasimme, se tapahtui aina hänen luonaan ja yleensä äkillisestä kutsusta, aloin vähitellen ymmärtää tilanteen mahdottomuuden. Joskus kysyinkin itkunsekaisin tuntein että haluaako hän minua luokseen enää. "Tottakai jos vielä haluat tulla". Se esti minua irtoamasta siististi, minulla oli hänen suhteensa kaksi eri maailmaa jolloin hän oli ja ei ollut minua varten. Musta maailma ja se enkelinkevyt valkoinen, muu oli harmaata mössöä joka leijui maailmojen välissä.

Epäsuora torjunta. Viesteihin vastaamattomuus, välttely, jossain vaiheessa ilmeni että hän toivoi että emme puhuisi ulkopuolisille tapailustamme, vaikka hän halusikin myös ettei meillä olisi muita seksikumppaneita. En usko että kyse olisi ollut siitä että hänellä oli ketään toistakaan naista elämässään, jos satuin unohtamaan jonkun naisellisen tavaran tai vaatekappaleen hänen luokseen niin ne olivat yleensä edelleen seuraavan kerran samassa paikassa, siivoaminen ei ollut kovin korkealla prioriteettilistalla. En myöskään jaksa uskoa että hän olisi ollut pelkän seksin toivossa, olin sen suhteen yleensä aloitteellinen ja vietimme muunlaista hyvää aikaa, katsoimme leffoja sylikkäin, kuuntelimme musiikkia ja keskustelimme maailmasta ja elämänkasityksistämme. Oli kuitenkin niin että minä olin saatavilla, mutta hän ei. Parilla viimeisellä kerralla huomasin että hän odotti jo lähtöäni mutta ei saanut sanottua sitä itse. Ja minä olin kuin koira, tulin, menin, uikutin ja killistelin häntä silmiin. Kotona ulvoin eroahdistuksen partaalla kykenemättä rauhoittumaan, raivon vallassa suoraan kysyen mitä hän haluaa minusta tai meistä, mutta koskaan vastausta saamatta.