Minulla on takana yksi suhde joka on pituudeltaan selkeästi ylitse muiden, tällä ihmisellä on erityinen paikka sydämessäni koska kasvoimme nuorista aikuisiksi yhdessä yli kymmenen vuoden ajan, prosentuaalisesti se siis on iso viipale elämästäni. En mene nyt yksityiskohtiin miksi se loppui vaan tänään mietin itse luopumisprosessia.

Olin itkenyt paljon, yksin ja joskus hänen nähtensä. En pystynyt näkemään meidän elämämme taakse, oli mahdotonta kuvitella itseään kenenkään muun kanssa, muualla kuin yhteisessä asunnossa. Oli vaikea ajatella itseään laittautumassa töihin jossain kerrostaloluukussa - kuten silloin asiat koin, että jos minulle juolahtaisi mieleen joku hauska asia niin hän ei olisikaan siinä kuuntelemassa (toisaalta ei ollut ollut pitkään aikaan vaikka asuimme yhdessä.) enkä enää odottaisi häntä kotiin vaan laittautuisin illalla yksin vuoteeseen.

Eroaminen tuntui kestämättömältä ajatukselta. Joskus fantasioin siitä, laittaisin karvamaton, koti olisi siisti, kohtaisin ehkä jonkun toisen joka huomioisi minua, asioita joita en voinut senhetkisessä universumissani toteuttaa. Sitten muistoni heräsivät ja kääntyivät siihen palavasilmäiseen nuoreen mieheen joka tunnusti ihastuksensa kömpelösti lapselliselle pörrötukkaiselle tytölle, jonka kanssa makasimme jalat solmussa yökaudet miettimässä mennyttä ja tulevaa. Muistan miehen joka veti minut peiton alle syliinsä itkiessäni lemmikkini lopetuksen aiheuttamaa lohdutonta itkua, lempinimiä joita keksimme toisillemme, isää joka vaihtoi pienenpieniä vaippoja synnytyssairaalassa... kaikki tämä yhdessä koettu tuli tielleni kun mietin eroa jo vuosia jatkuneessa onnettomassa suhteessa joka korjausyritystenkään jälkeen ei muuttunut enää parempaan suuntaan. Olimme kaksi onnetonta yhdessä mutta erikseen.

Nyt jälkikäteen voin kertoa itselleni että en ole toki menettänyt näistä muistoista ainuttakaan, siellä ne ovat juuri kuten ne äsken kirjoitin ylös. Tämä tekeekin tilanteesta hassun, että edelleen koen rakastavani tuota miestä niissä hetkissä, vaikka nykyhetken exääni kohtaan tunteet ovat hyvin toisenlaisia. Hymyilen kun muistan miten juoksimme maistraatin ovesta ulos vihkitodistuksen kanssa, enkä koe katumusta siitä tänä päivänä koska uskon että se mitä koin silloin oli aitoa. Se, että välimme ovat nykyisin huonot ei ota minulta mitään pois vaikka silloin saatoin tuskin hengittää kun mietin, että kaikki se mitä meillä on, tuhoutuu jos lähden. No, ihmissuhteen raunioillahan ei ollut itseasiassa enää jäljellä paljoa tuhottavaa.

Viimeisen kerran näin hänessä jotain aitoja tunteita silloin kun kysyin että kun mikään nyt ei ole muuttunut niin olisiko ero kuitenkin meidän seuraava askeleemme. Hän oli samaa mieltä - mikä tuntui silloin helpotukselta, eihän tämä yllätyksenä tullut. Itkimme yhdessä ja puhuimme suhteellisen sovussa käytännön asioista sekä siitä mikä oli johtanut tähän. Sen jälkeen seuraavasta aamusta lukien hän oli minulle kylmä kallio, korkea muuri, kaijuton kuusikon reuna joka piti minut loitolla minusta pois kääntyneenä ja vaiti. Se herätti uusia tunteita surun, pettymyksen ja ahdistuksen sijaan, ensimmäistä kertaa olin hänelle hurjan vihainen. 

Älkää ymmärtäkö minua väärin, se oli todennäköisesti hänelle hyvin tarpeellista, meillä oli molemmilla tapamme selvitä tilanteesta ja ne eivät käyneet yksiin. Kirjoitan siis subjektiivisen näkemykseni siihen hetkeen. Olin vihainen koska koin erittäin voimakkaan emotionaalisen hylkäämisen hänen puoleltaan. Oli raastavaa huomata että kaikki se pienikin mitä oli ollut, ei ollut enää. Kaput. Näin jonkun hauskan jutun josta arvelin hänen kiinnostuvan, innostuin, muistin. Häntä ei ollut enää minulle. Koin ennenkaikkea että luopuessani rakkaudesta, olin menettänyt parhaan ystäväni, yli kymmenen vuoden aikana osaset hänen persoonastaan olivat kasvaneet osaksi minua, meidän ajattelussamme ja kommunikaatiossamme oli ollut sellaisia symbioottisia elementtejä että kun ne katosivat äkkiarvaamatta minusta, tunsin kuin mieleni olisi vuotanut verta.

Menneisyyden muistoille ei tässä vaiheessa ollut enää niin suurta roolia, Ne ovat tapahtuneet, olleet ja tallentuneet mielen sopukoihin. Kuitenkin sen hetken nykyisyydessä koin liikkuvani ontuen, olin kai jollain tavalla kuvitellut naivisti että voisimme tukea toisiamme erossa ystävinä. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen puoleltaan mahdollista vaan hän valitsi ehkä itselleen paremmin sopivan polun. Se olikin erossa se kipein asia jota jouduin prosessoimaan pitkään, osa minusta oli poissa, paras ystäväni oli poissa. Kuka minä oikeastaan olin ilman häntä? Luopuminen omista mielikuvista joita olin luonut meistä, hänestä ja itsestäni. Jouduin rakentamaan omaa identiteettiäni uudestaan eikä se ollut helppo tie niiden kaikkien vuosien jälkeen jolloin olin ollut oma itseni hänen seurassaan.

Kuitenkin. Kaikenkaikkiaan koin että luopuminen kasvatti minua ihmiseksi joka on parempi versio edellisestä. Jouduin purkamaan vanhoja käsityksiäni, mutta niitten pohjalta analysoiden pystyn rakentamaan uutta ja näkemään kokemieni asioiden ja omien virheiden lävitse. Opin, että ihmissuhde ei myöskään määrity sen perusteella mitä on ollut ja koettu, se määritellään nyt tässä hetkessä, lähihistoriassa. Muistoissa roikkuminen voi tuntua turvalliselta koska hyppy tuntemattomaan on aina pelottavaa ja ero saatetaan arvioida riskiksi. Mutta mitään kokemaasi et menetä, muistot kannattaa ottaa esiin vaalien ja uudelleen eläen, mutta niitten vuoksi ei kannata elää ja tuhlata aikaansa. Aina kun luopuu jostain niin jotain muuta tulee tilalle ja pian on aika tehdä uusia muistoja. Muistoille on myös paikkansa ja aikansa, niitä kannattaa käyttää ehkä parhaiten silloin kun ne eivät enää vaikuta varsinaisesti päätöksentekoon.

Päivääkään en kadu eroani, exää kohtaan on monenlaisia tunteita, on menneitä ja on nykyisiä. Niillä kaikilla on lupa olla olemassa, koska muuten tarinasta ei tule kokonaista. Otsikon vaiheet on käyty läpi ja mikään niistä ei vastaa nykypäivän suhdettani häneen, vaikka sentimentaalisena hetkenä saattaakin rinnassani läikähtää kun muistan tuon nuoren kiinnostuksilleen intohimoisesti omistatautuvan miehen. Exäni ei ole kuitenkaan ollut sellainen enää pitkään pitkään aikaan.