"Pidätkö ihmisistä?" Maistele kysymystä, miettien erilaisia ihmisiä. Vauvoja, lapsia, teinejä, aikuisia, vanhuksia. Avuttomia, kovaäänisiä, dementoituneita, vihaisia, itsekeskeisiä, kauniita, rumia, tyhmiä, neuroottisia. Pidätkö ihmisistä? 

Olen introvertti joka kuitenkin sanoisi, "kyllä kiitos, pidän ihmisistä". Sitten kuitenkin koen että on parempi olla ilman. Olen se täti joka hymyilee aspalle kassalla ihan oikeasti sydämestään ja toisena päivänä vetää pipon syvälle kampaamattomien hiusten päälle, aurinkolasit päähän ja linnoittautuu bussissa tiiviisti seinän viereen toivoen ettei kenenkään tarvitsisi juuri nyt istua viereen. Teen sosiaalista työtä ja oman persoonan laitolle peliin on vastapainona raskaat sanat ja ajatukset oman pään sisällä, pimeä puoli minussa on sitä mieltä että "paskat vanhemmat eivät osaa pitää kakaraansa kurissa" ja "tuollakin ihmisellä täytyy olla tosi paska fiilis kun kehtaa päästää rumasta leipälävestään noin ajattelematonta mölinää".

Pidän ihmisistä, vaikka tyhmät ihmiset ärsyttävät. Ihmiset jotka roikottavat amstaffeja puiston puissa, ihmiset jotka kävelevät ylpeinä "Saunan takana on vielä tilaa" -paidat päällä, eivät osaa kirjoittaa ymmärrettävää suomen kieltä ja joiden mielipiteet asioista ovat perustelemattomia ja lyhytnäköisiä: "päivähoito-oikeutta ei sais siks vähentää, että se niinku kuuluu kaikille uliuliuli...". Osa ihmisistä ihmetyttää hyvin negatiiviiseen sävyyn, rasistit, homofoobikot ja kaikenlaiset muut toisten elämiin puuttujat, ihmiset joita on vaikea ymmärtää ja joiden kanssa ei  halua olla missään tekemisissä. Tekisi mieli ottaa tukasta kiinni, mikä vittu teitä vaivaa? Aikuisena ymmärtää että toimeen pitää tulla, usein omat mielipiteet onkin syytä pitää omana tietonaan, harmi etteivät kaikki kykene tähän. Silloin käy sääliksi mikäli perustelutkin ovat käytöksen lisäksi peruskoulutasolla.

Ymmärrän ihmisiä jotka ovat kusipäitä työnsä puolesta, se kohtalo osuu joskus myös omalle kohdalle. Ymmärrän vauvoja joiden itku ärsyttää minuakin, väärässä paikassa mellastavien lasten vanhempia tekisi mieli potkia nilkkoihin. Teineihin voi suhtautua syvällä huokauksella, se niskojen nakkelu ja räkiminen on lapsellista johtuen ihan siitä että ne ovat lapsia, mahdollisuus on vielä kasvaa ja toki muistan millaista oli olla teini itsekin vaikka se olikin puolivälissä tähän saakka elettyä elämääni. Silloin oli vaikeampi sietää muita ihmisiä joten aikuistuminen olikin kasvun ja sosialistumisen paikka. Tämä olisi toivottavaa tapahtuvaksi jokaisen kohdalle.

Sosiaalisessa kanssakäymisessä on sanojen ja tekojen välillä suuri monttu jonne ei kannata pudota. On ihan eri asia ajatella "huh miten Matti on lihava" kuin sanoa se ääneen. Kolmannen aspektin asiaan tuo se, että oman pään sisällä tämä saattaa olla vain huomio, Matti voi olla tosi kiva tyyppi eikä lihavuus vaikuta siihen miten suhtaudun Mattiin. Matti nyt vaan sattuu olemaan 140kg ulkomuodoltaan ja ihan täysi fakta on että silloin Matissa tämä myös näkyy. Se on yksittäinen Matin ulkonäköominaisuus eikä vähennä Matin arvoa tässä maailmassa. Siksipä Matin mieltä ei kannata pahoittaa, hän todennäköisesti tietää varsin hyvin tilanteen itsekin,

Sosiaalisessa mediassa ja etenkin nimimerkkien takana ihmisillä on kova tarve lyödä toisiaan maan rakoon erilaisten ominaisuuksien perusteella, onko tämä ihmisvihaa vai valtapeliä? Mitä maailma hyötyy siitä että nimimerkki "Fitnesstypy" kertoo että Matin lihavuus on hei daa tosi ällöä tai "real man" toteaa että valitettavasti Matti taitaa jäädä ilman naista. Käpisteleekö tälläinen asennehenkselien paukuttelu jonkinlaista mielihyvähormonijärjestelmää? Vaikka sitä tälläisen blogin aloituskin taitaa vähän olla. Sylkemistä maskin takaa, koska jos joku on joskus samaa mieltä niin voi tuntea itsensä vähän isommaksi?