Satuimme ystäväni kanssa juttelemaan eräänä päivänä pitemmän kaavan kautta työnteosta ja urakehityksestä. Siinä missä tietyllä tavalla olemme hyvin samanlaisia ihmisiä on hänellä kuitenkin ominaisuus joka minulta puuttuu: kunnianhimo. 

Olen tästä hieman kateellinen. Se on moottori jonka avulla ystäväni on intohimoisesti edennyt sellaiseen palkkaluokkaan josta minun koulu- ja työhistoriallani voi ainoastaan haaveilla. On ollut varaa ostaa kivat talot hyvältä paikalta ja käydä kaupassa loppukuustakin laskematta etukäteen ostosten yhteissummaa. Ja tämä kaikki on todellakin itseansaittua: opintovuosia, pitkiä työpäiviä ja tilaisuuksiin tarttumista. Parastahan tässä vielä on se että hän nauttii työstään erittäin paljon ja uskaltaa sanoa ääneen olevansa hyvä siinä.

Vertaan itseeni. En muista edes alakoulussa että olisin saanut hyvästä koenumerosta mitään fiiliksiä. Harrastukset ahdistivat mikäli niissä piti kilpailla koska suoritin aina huonommin kisatilanteessa kuin harjoituksissa enkä saanut kilpailuista muutenkaan mitään irti. Toki oli ihan kiva joskus olla jaetulla 1. sijalla mutta ei se loppujen lopuksi merkinnyt mitään eikä lisännyt tarvetta tai intoa lähteä uudelleen kisaamaan. Jollain tavalla koen että en ole koskaan kokenut sellaista draivia oman suorituksen vertaamisesta toisiin tai olla julkisesti erittäin hyvä, huomion saanti pikemminkin ahdistaa. Kai se on osasyy joka on jättänyt minut taakse monessa asiassa, enkä suoraan sanoen osaa sanoa miten sen voisi oppia ja onko sen oppiminen tässä iässä ylipäätään mahdollista. Tuollainen voima kun tuo mukanaan paljon sellaista mikä helpottaa elämää aika paljon.

Ystäväni rakastaa ammatillisia haasteita ja deadlineja, ne kuulemma lisäävät hänen työtehoaan. Meikäläinen taas oli deadline-iltana usein valmis repimään vaatteensa, heittäytymään lattialle ja sirottelemaan itkien tuhkaa päälleen. On ihme että koskaan valmistuin ja paljon sainkin anteeksi aikarajojen puolesta. Ihailen tuollaista paineensietokykyä joka parantaa suoritusta, jos joku tietää miten siihen voi oppia niin kaikki vinkit todellakin otetaan vastaan - jaa salaisuutesi! Harjoittelimme kerran erääseen musiikkiesitykseen pari kuukautta, silloinen partnerini totesi minulle jossain vaiheessa että olen pelottavan hyvä vähäisestä kokemuksestani huolimatta. Mutta sitten kun esityksen aika tuli niin kaikesta harjoittelusta ja siinä onnistumisesta huolimatta se olin minä joka teki isoimmat virheet. Tallenteet kuulostavat niin pahalta ettei niitä ole voinut jälkikäteen katsoa kuin sen kerran-pari yleisen analysoinnin nimissä.

Minäkin nautin työstäni ja se riittää minulle. Tätä taas ystäväni ei voinut ymmärtää, miksi en halua yletä tai kehittyä? Mikä tekee työstäni merkityksellistä? En oikein osannut sanoa tähän mitään, koen että on hyvä näin ja löydän hyviä fiiliksiä niistä pienistä asioista ja onnistumisista joita työni tarjoaa. Toki ammattitaidon karttuessa olen iloinen siitä että saan parempia tilaisuuksia mutta itse työ ei luo elämääni merkitystä vaan pikemminkin ne asiat mitkä siinä ympärillä ovat. Ja raha ei riitä motivaattoriksi siihen että uhraisin työn alttarilla enempää vapaa-aikaani tai perhe-elämääni koska en saa varsinaisesta työstä ja sen haasteista samanlaisia kiksejä kuin toiset. Jos saisin polkea jalkaa ja huutaa "epistä!" maailmalle niin tässä kohdassa tekisin sen mielelläni.

Ehkä juuri tämä varhaislapsuudesta saakka koettu kunnianhimottomuus on vaikuttanut moneen muuhunkin osa-alueeseen elämässäni koska on ollut aikoja jolloin on ollut hankala etsiä suuntaa johon haluaa käydä. Elämä on saattanut olla tyhjää ja tarkoituksetonta silloin kun ei ole ollut intohimoa mihinkään vaan on tyytynyt siihen mitä ympärillä on ja samaan aikana kuitenkin surrut sen kolkkoutta. Se näkyy minussa vieläkin, olen mm. päästänyt itseni lihomaan ja vaikka en tykkää yhtään itsestäni pulleampana versiona (saatan kirjoittaa tästä myöhemmin enemmän), en kuitenkaan saa itseäni motivoitua riittävästi tekemään ryhtiliikettä elämässäni. Toisaalta en myöskään uskottele itselleni että miehet tykkäisivät *enemmän* kurvikkaista naisista tai että lihavat ovat leppoisampia. Lähinnä ottaa päähän - joo tämä tomumaja palvelee kyllä päivittäistä tarkoitusta, mutta fakta on se että näyttäisin huomattavasti paremmalta 20kg pienempänä - itseasiassa näyttäisin silloin tosi hyvältä.

En minäkään ole siltl intohimoton. Harrastuksissani olen hionut minulle tärkeää yksilölajia omassa rauhassani mutta jostain syystä pelkään esittää osaamistani muille. Nautin siitä että saan tehtyä jonkun asian vähän paremmin, parhaita hetkiä ovat ne kun nousee trendikkääseen flow-tilaan jolloin kaikki sujuu kuin itsestään ja oma kroppa toimii täydellisesti mielen levätessä rauhassa jossain kaiken yläpuolella. Tämä elämää suurempi kokemus on niitä harvoja jotka palvelevat minunkin sisäistä palkkiojärjestelmääni (dopamiinit?). Nautin harjoituksen jälkeisestä olotilasta, väsyneistä lihaksista ja tunteesta että tein tämän asian hyvin ja nyt voin laittaa hömppäsarjan pyörimään ja antaa lihasteni palautua rauhassa köllötellen. Mutta tämä on mun juttu, se ei ole kiinni rahasta eikä siitä mistä minut tullaan muistamaan kuolemani jälkeen, se ei ole kiinni siitä mitä muut ajattelevat eikä se ole edes asia jota olen voinut valita. Joten kyllä minä välillä kaihostelen että olisipa se minunkin intohimoni kuitenkin työ, saisinpa boostia kilpailuasetelmasta. Kunnianhimosta olisi paljon hyötyä elämässä, mutta toisille se on vain kaukainen tuntematon.