Jokainen tietää miten valvominen vaikuttaa ihmiseen. Maailma ympärillä oli sirpaleinen ja sekasortoinen, hengitys saattaa olla pinnallista ja ajatukset katkonaisia. Eikä se ollut vain se yö, vaikka se olikin ollut pahin pitkästä aikaa. Harhailin kuin väsyneen aamusumun läpi autolle ja ajoin hänen luokseen.

Hän ei ollut nukkunut itsekkään, ei kunnolla pitkään aikaan. Asunnossa näkyi poikamieselämä jota hän pahoitteli minulle. En edes muista mistä puhuimme, mietin vain miten voisin jäädä, miten pelkäsin oman asuntoni tyhjyydestä kaikuvia seiniä, yksinäisyyttä ja omia demoneitani jotka eivät antaneet minun nukkua vaikka sitä niin kovasti kaipasin. Tässä miehessä tässä oli jonkinlaista fyysistä ja psyykkistä vetovoimaa, mutta hän tuntui myös eräänlaiselta oljenkorrelta reaalimaailmaan, toi ympärilleni hieman konkreettista elämää jotta en hukkuisi liikaa omaan itseeni, tiedä sitten oliko hänen maailmansa tai niiden sekoituskaan yhtään sen parempi paikka.

Kerroin suoraan että koti ahdistaa ja sain jäädä nukkumaan. En muista että olisin pitkään aikaan rauhoittunut siten, kuin rauhoituin toinen, lämmin ihminen kyljessäni. Painauduin lähemmäksi ja vaivuin unelmiin, syvälle, ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan pääsin tuohon jumalaiseen tajuttomuuden tilaan kokonaiseksi neljäksi tunniksi kun toinen ihminen hengitti vierelläni omaa tasaista untaan. Huolet ja maailman paino sulivat valvomisen raiskaamasta ruumiistani, vartaloiden lämpö muodosti peiton alle oman turvallisen maailmansa jossa asui rauha.

Rakastelimme hyvin pian heräämisen jälkeen. Sen jälkeen makasimme pitkään vierekkäin, kuljetin käsiäni hänen hiuksissaan, ihollaan ja rintakarvoituksensa joukossa. Juttelimme isoista ja pienistä asioista, kävimme yhdessä suihkussa ja hän laittoi meille ruokaa. Minun silloisessa surullisessa elämässäni nämä seikat tuntuivat hyvin merkityksellisiltä, kauniit sanat, teot, merkitykselliset pienet hetket, joku joka tuntui välittävän ja tuntui myös sillä hetkellä tarvitsevan - pelastin hänet kuten hän itse silloin totesi. Kun itse on katsellut ylös kuilun pohjalta, on se näkymä väkisinkin hyvin pimeä ja kapea. Ehkä siksi tartuin liian kovaa näihin onnen muruihin ja ymmärsin vasta jälkikäteen että olin koonnut pienistä paloista illuusion siitä mitä ajattelin voivan olla. Paperit tiskiin ja analysoimaan, nämä tarkkaan talletetut ja varjellut muistot eivät todellakaan olleet koko totuus - ainoastaan se mitä halusin kokea ja mihin halusin uskoa. 

Viivyin vielä toisen vuorokauden ja aamuhämärässä lähdin jalat ja pää keveinä kotia kohti. Hän oli pyytänyt minua tulemaan seuraavana perjantaina luokseen, juhlittaisi, otettaisi vähän viiniä ja vietettäisi yhteistä aikaa. Tottakai lupasin tulla, tuntui että olin viimein saanut otettua suuntaa elämälleni ja käännyin majakkaa kohti mahdollisista karikoista välittämättä. Päässäni soi Bachin Air, hengitys virtasi taas vapaammin ja tunsin hänen tuoksunsa edelleen vaatteissani, silti, jo siinä vaiheessa kun astuin taas hämärän kotini ovien sisäpuolelle tunsin ikävän siemenen alkavan hiljalleen itää. Eikä se ollut mikä tahansa ikävä vaan tulisi muuttumaan seuraavien viikkojen aikana myös yhtä mustaksi ellei jopa tuskallisemmaksi kuin maailmani vielä paria päivää aikaisemmin. Se ei ollut tervettä ikävää vaan enemmänkin addiktio ja tarve saada juoda malja uudelleen ja uudelleen tyhjäksi. Yritys muovata oma visio konkreettiseksi.

Mä en tiedä mitä mä voisin sulle olla, en tiedä onko mulla mitään annettavaa kenellekkään. Haluaako korviaan myöten ihastunut nuori nainen ajatella mitä tuollainen lause oikeasti tarkoittaa? Jälkikäteen se on hyvin suoraan sanottu.