Rapeat huomenet. Tämä postaus kertoo krapula-aamusta, eikä siihen sisälly sen kummempaa viisautta.

Tässä yhdentoista pintaan möngin koneelleni. Pöydällä vieressäni on tyhjä skumppalasi ja pari siideritölkkiä. Unta on takana kovin vähän ja tuntuu kuin olisi lippis liian kireällä päässä. Jos saapuisin tänne jostain muualta suihkunraikkaana niin varmaankin tyrmäävä "eau de vanha viina" pöllähtäisi heti asunnon ovelta vastaan.

Vapaa viikonloppu aikuisten kesken, joten minä ja mies päätimme lähteä ensimmäistä kertaa melkein kahden vuoden asumisen jälkeen katsomaan millainen baari tuo meidän paikallinen on. Juottoloissa ylipäätään tulee käytyä nykyiseltään hyvin harvoin, mahdollisesti työasioiden tiimoilta tai kerran-pari vuodessa jotain ystävää tai tuttavaa treffaamassa. Lähiöbaari ei ajatuksena muutenkaan ole kovin hemaiseva, mielikuvissani ne ovat täynnä Pertsoja ja Kakeja parantamassa maailmaa samojen aiheiden äärellä vuodesta toiseen. Suhatuduin ensin hieman huumorilla miehen ehdotukseen, mutta sitten hiprakkaisessa mielessäni ajatus alkoi tuntua varsin hauskalta joten hilpaisin vaihtamaan vaatetta ja sutaisemaan väriä kasvoille.

Aamulla omasta sängystä keräillessäni oli ensimmäisiä tunnetiloja ahdistuksenkaltainen häpeä. Pitikö sitä hemmetin karaokea mennä laulamaan? Meistä kumpainenkaan ei ole sävelkorvalla siunattu mutta sopivassa hyväntuulen humalassa sitä tuntee olevansa voittamaton. Pienen kauhun ja voimattomuuden siivittämänä vetäydyn syvemmälle peiton alle ja painan otsani miehen olkapäätä vasten. Hän vetää minut unissaan syliinsä ja tiedän että ei tässä mitään hätää ole. Yksi ilta Pertsana ja Lissuna, ei kukaan meitä enää muista ja erota niitten toisten joukossa.

Kuten lukijani huomaavat, olen päässyt mönkimään ylös lämpimästä turvapaikastani. Aamun välttämättömiin ja tähän hetkeen melko epämiellyttäviin toimiin kuuluu nimittäin koiran ulosvienti. Verkkarit jalkaan, huppu päähän ja ilmaan heitetty rukous siitä ettei yksikään naapuri sattuisi samaan hissiin kanssani. Matkalla pohjakerrokseen kurkin vaivihkaa peiliin josta minua katselee takaisin hyvin väsyneen näköinen naisihminen, silmämeikit ovat sopivasti valahtaneet silmäin alle ja huulilla on vielä ripaus punaa. Tiedän että mieheni tykkää tästä, siinä on ripaus kapinahenkeä. On todennäköistä että pystyisin kaatamaan kokonaisen armeijan viikinkisotureita vain hengittämällä heitä päin, koko olemuksestani huokuu se mitä tuli tehtyä.

Kiinnitän katseeni ruohikossa nuuskivaan koiraani kun lapsiperhe kulkee ohi, nolottaa, dopamiinit, dopamiinit, missä olette? Mahassa kiertää ja lihaksissakin tuntuu omituista kolotusta. Minua puistattaa, taisi tulla tanssittuakin kun soittivat ysärihittejä. En erityisesti pitänyt niistä silloin nuorena, miksi nyt sitten tulee hilluttua dr.Albanin ja Macarenan tahtiin kadonneen nuoruuden innolla? Hieraisen kädellä puolitunnottomia kasvojani, ei jumalauta. No mutta kerrankos sitä ihminen perseilee, oli meillä vissiin ihan hauskaa kun lähdimme vasta pilkulla pois.

Päästyäni pois ympäröivästä maailmasta nappaan panacodin, koiran kainaloon ja otan vartin välikuoleman sohvalla, Kuten lukijani kellonajasta ja muista saamistaan faktoista saattavat päätellä, kovin montaa tuntia ei tässä ole kuitenkaan harrastettu unta. Loman ansiosta se voidaan korjata seuraavina päivinä - mieheni hoitaa omansa melko varmasti heti ja pääsemme puimaan eilistä joskus myöhään iltapäivällä. Sitä ennen nestetankkausta, pizzatilausta, aivottomia tv-sarjoja ja yleistä elämättömyyttä sohvalla koira sylissä. Ei vissiin tule ainakaan heti puoleen vuoteen lähdettyä uudelleen. Darkku vaikenee tältä päivältä.