Hengitän menneisyyttä - se tekee minut mykäksi.

Täällä ei nyt kulje kukaan muu vaikka aurinko onkin jo työntänyt pimeyden tieltään,
aikainen aamu ei houkuta kaikkia. Halusin nähdä kuitenkin kaiken tämän hetkenä ilman
arjen jatkuvaa huutoa korvissani. Halusin kuulla hiljaisuuden. Halusin tuntea rauhan.

Voisinko kulkea Roomaan tätä tietä pitkin? Kaikki tiet eivät vie sinne, tämä kivetys
tulee muuttumaan pian hiekkaiseksi maalaistieksi (se tulee pölyämään kunhan kesäpäivän
julma kosketus vie raikkauden mennessään), maalaistiestä ruohottuneeksi kärrypoluksi ja
loppujenlopuksi saan kulkea eläinten tekemiä reittejä pitkin viileässä metsässä. Eläimet
eivät kulje kohti Roomaa vaan tulen löytämään juomakelpoisen suonsilmäkkeen ja kenties 
matalaa koivikkoa täynnä olevan hakkuuaukean, niiden motiivit kulkea ovat yksinkertaiset.
Haluaisin jakaa samat syyt, olisin varmasti onnellisempi.

Monelle ihmiselle tämä on todennäköisesti ihan pala kakkua, asiat hoidetaan siinä järjestyksessä kuin ne tulevat eteen ja saattaa olla omiakin harrastuksia jotka vaatisivat ajankäytön suunnittelmallisuutta. Mun kohdallani taas on hieman toisin. Stressaan etukäteen bussilla liikkumista, sitä että saan vatsani kipeäksi syödessäni kiireessä (ja istumaan sen kanssa bussiss, uh oh...) Stressinsietohistoriani on sellainen että täytyy olla erittäin tietoinen omista resursseista kaiken aikaa. Pitää vaikka ottaa ne väsymyksen osumat vastaan ja olla läsnä kaikissa tilanteissa, suurin virhe minkä tässä voi tehdä on se että vaivun välinpitämättömyyden sumuun ja siirryn tehtävästä toiseen koneen lailla - siitä on nimittäin mahdotonta päästä pois jos antaa sen jatkua liian pitkään.

Joinain syksyinä olen optimistisesti kyllä yrittänytkin harrastaa jotain. Pisimmillään se on jatkunut jopa lokakuulle, mutta yleensä jo muutaman kerran jälkeen olen huomannut että ylimääräinen toiminta ihmisryhmissä vapaa-ajallani alkaa vaan jossain vaiheessa tuntua epämiellyttävälle. On helppo feidata vedoten kiireeseen, väsymykseen tai mukaflunssan poikaseen joka kolkuttelee jossain kerrostalomme alaovella. Ei sillä ettei tänäkin vuonna tekisi mieli napata joku tanssikurssi kansalaisopiston ohjelmasta, mutta tähän ikään mennessä olen suoranaisesti huomannut että osallistumismaksu on hukkaan heitettyä rahaa, tiedän että liikunnan jälkeen tulee hyvä olo, mutta se ei motivoi minua kuitenkaan lähtemään kotoa ulos kylmään ja mahdolliseen sateeseen, heilumaan epämiellyttävästi bussin kyydissä ja pomppimaan toisten ihmisten joukossa yrittäen ymmärtää miten joku juttu pitäisi oikeasti tehdä. En ole isommissa ryhmissä oikeasti kovin hyvä oppimaan, mikäli ohjeet eivät ole hyvin spesifejä niin voi olla että ne hämmentävät ja jään kelailemaan vääriä asioita. Ei tanssimaan siis tänäkään vuonna. 

Jo tuolla ensimmäisten asioiden joukossa mainittu kalenteri on oikeastaan loma-ajan ulkopuolella käytännönelämäni pelastus ja rytmittäjä. Pystyn konkreettisesti hahmottamaan siitä viikkoja kerrallaan eteenpäin tai myös tarpeen vaatiessa palauttamaan mieleeni jo menneitä tapahtumia kun katson miten se visuaalisesti sijoittuu taulukkoon. Ilman kalenteria kaikki olisi hukassa, päivämäärät pienillä muistilapuilla laukuissa, pöydillä, taskuissa, unohtuneina ja hukkaan heitettyinä. Kun vilkuinen kalenteriani muutamaan kertaan päivässä, alkaa jo vähitellen näihinkin ruuhka-aivoihin iskostua tieto tapahtumien rytmistä, kellonaikoja ja pieniä muistettavia. Muu elämä pitää rakentaa niiden ympärille varovaisesti luomatta liikaa kiireen tuntua ja painetta.

Vaikka tähän kaikkeen sisältyykin paljon sellaista joka mun neurokapasiteetillani tuntuu kaoottiselta niin odotan oikeasti syksyä enemmänkin ilolla ja hyvillä mielin. Myös niistä pakollisista menoista tulee paljastumaan tärkeitä asioita, lapset löytävät iloa omista harrastuksistaan, vanhempainilta on tilaisuus tutustua molempien koulujen toimintaan ja itse luokkien väkeen. Nämä ovat positiivisia asioita vaikka kalenterirytmin toteutuminen etukäteen hieman jännittäisi. Syksy on vuodenaikana suosikkini, väreineen, iholle laskeutuvine sadepisaroineen, tuoksuineen. Se on vuodenajoista kaunein ja raikkain, helpoin hengittää sisään. Syksyyn voi sulautua, mutta ei jäädä aloilleen makaamaan kuten kesällä. Syksy kulkee mukana aina talven alkuun asti.

Children waiting for the day they feel good
Happy birthday, happy birthday
Made to feel the way that every child should
Sit and listen, sit and listen
Went to school and I was very nervous
No one knew me, no one knew me
Hello teacher tell me what's my lesson
Look right through me, look right through me

And I find it kinda funny, I find it kinda sad
The dreams in which I'm dying are the best I've ever had
I find it hard to tell you, I find it hard to take
When people run in circles it's a very very
Mad world, world
Enlarge your world
Mad world

Mad World - lyrics Roland Orzabal

Ihan sellainen pikainen galluppi, että onko tällä blogilla yhtään vakituista seuraajaa? Jos olet käynyt kurkkimassa useamman kerran niin jätähän nimettömänä moi o/ 

Tämä postaus koskee ihan aikuisia ihmisiä, ei parikymppisiä tahi teinejä joilta näkisin mustavalkoiset mielipiteet ja kovan esiintulon tarpeen olevan vielä melko ymmärrettävää käytöstä.

Mitäs tykkäisit. Kaveri jonka kanssa istut iltaa, juttelette teille tärkeistä asioista tai kenties harrastatte jotain samaa lajia, joka tapauksessa teillä on mukavaa keskenänne. Tämä kaveri sattuu olemaan lapseton ja sinulla on lapsia, mutta se on sivuseikka joka ei välttämättä eksy puheisiin tai korkeintaan saatat sivuta sitä mainitsemalla lapsen tai perheen vain ohimennen. Olette joka tapauksessa kaksi suht järkeväntuntuista aikuista ihmistä jotka viihtyvät keskenään rupatellen. Sitten tämä kaveri postaa jonkun mukahauskan meemin seinälleen jossa toteaa jotain erittäin lapsivastaista ja suoraan tulkittuna loukkaavaa. On hauska vitsi hänelle väheksyä ihmisiä joilla on lapsia. Onhan hänellä tietty oikeus mielipiteeseensä. Ok.

Sitten on se tyyppi joka julistaa miten ihmiset ovat tyhmiä. Tai ihmiset ovat tyhmiä mutta eivät tajua sitä. Hauskaa eikö totta. Missä vaiheessa piti nauraa? Toki on ihan tervettä elää varustettuna toimivalla itsetunnolla, mutta mullako "meni hiekkaa pilluun" tai "meni tunteisiin" vai "älähtikö se koira" jos tälläisten meemien postaaminen on mielestäni surullista ja kertoo lähinnä negatiivisia asioita siitä joka niitä jakaa. Ihanko kanssaeläjät ovat sellaisia että heitä voi katsoa ryhmänä alaspäin ja itse kuulutaan siihen pieneen valiojoukkoon joka loistaa ylitse muiden. Muille saa facepalmata aamusta iltaan. Koska tyhmyys.

Kasvissyöntikin on kiva asia ja hyvä päätös, en yhtään ala väittelemään siitä. Mutta se kaveri joka postasi viikottain lihansyöjiä alentavia meemikuvia ja vertasi meitä suurinpiirtein syöpään (eikö nämä olleet niitä teiniajan juttuja?) ei ole enää kaverilistallani (joka nyt ylipäätään ei ole kovin  pitkä muutenkaan). Toki se on hänen mielipiteensä ja hänellä on siihen oikeus, mutta ovatko nämä niitä asioita joita sanottaisi toiselle suoraan? Että olet huonompi kun syöt lihaa ja itseasiassa sinä kuulut siihen liikakansoituksen ylijäämään jonka voisi poistaa kuormittamasta maapalloa. Eikai kukaan postaa sellaista mikä ei ole suoranainen kannanotto ja käy yksi yhteen omien ajatusten kanssa? Välillä tuntuisi siltä että on suorastaan tavoiteltavaa julkaista jotain mahdollisimman hapanta ja ilkeeäkin.

Nämä samat henkilöt ovat usein näköjään niitä joilla tuntuu olevan yhteisöissäkin eniten asiaa. Sitä omaa asiaansa nimittäin. Jos olet eri mieltä niin olet vaan tyhmä etkä tajuu. Kävipä tässä päivänä muutamana keskustelu eräästä tuoteryhmästä ja niitä myyvistä nettikaupoista. Kun yhden tädin mielipide on se että kauppa X on paras niin miksi tilata mistään muualta. Siis hei, kun voit yhtä hyvin tilata täältä mistä mä tykkään niin miksi edes harkitsisit mitään muuta? Eihän siinä ole mitään järkeä, älä nyt vaan muodosta omaa mielipidettä kun kuningatar kertoo mikä on totuus. Ja jos joku menee ehdottamaan jotain muuta niin ikävä kyllä se mielipide pyritään aika nopeasti jyräämään. Koska tädin kauppa on paras, kun täti on tilannut sieltä niin monta kertaa. Ei mikään muu voi olla edes yhtä hyvä. 

Kultainen sääntö "jos ei ole hyvää sanottavaa niin pidä turpasi kiinni" tuntuisi olevan se turvallisin vaihtoehto sosiaalisessa kanssakäymisessä niin verkon yli kuin tosielämässä. Ei, ei mulle tulisi mieleenkään sanoa yllä mainitulle tädille että se sen yksi kirjoitus oli mun mielestä sentimentaalista paskaa. On eri asia ajatella hiljaa mielessään kuin tehdä omasta virtuaaliminästä törkyinen. Olisi kuitenkin kauhean kiva jos me kunnioittaisimme edelleen ympärillämme olevia ihmisiä, jos halutaan olla jonkun kavereita ja pitää yhteyttä niin mietittäisi miten voitaisi vetää omaa linjaa loukkaamatta kuitenkaan ympärillä olevia. Harva meistä viitsii hymistellä niihin "söit juuri jonkun lapsen, murhaaja!" -juttuihin kasvissyöjän seinällä, mutta kyllä minä lukiessani tuon koen ettei tämä henkilö kauheasti arvosta toisin ajattelevia tuttaviaan. 

Menee saman kertaamiseksi, menee paasaamiseksi. Tämä on ehkä kirjoitettu pienesti sen "voivoi, menikö tunteisiin" -fiiliksen alla, mutta ihan koko "hernemaissipaprikasäkkiä" en "vetäissyt nokkaani" vaikka joku sitäkin saattaisi ehdottaa. Yärh.

Aihetta on sivuttu blogissa muutamaan otteeseen ja olen todennut useasti että koen seksuaalista vetovoimaa suurinpiirtein yhtä paljon sekä miehiä että naisia kohtaan. Varsinaiset seurustelusuhteet ja pitemmät tapailutkin ovat kuitenkin aina olleet miesten kanssa ja varmaan minua vähemmän tuntevat pitävätkin minua perusheterona. Tämä ei ole asia missä pitäisi tulla kaapista tai laittaa cv:en. Jos päätyisinkin naissuhteeseen jonain kauniina päivänä niin se olisi toki enemmän ulkopuolisten kiinnostuksen kohteena, nyt se kuuluu vain minulle. 

Palaan ajatuksissani taaksepäin niihin naisiin jotka ovat merkinneet minulle kaikkein eniten ja se mikä nousee päälimmäisenä esiin on tilanteiden vaikeus. Yksi näistä naisista on ehdottomasti ylitse muiden, koin voimakasta yhteenkuuluvuutta, sielujen sympatiaa ja sanatonta yhteyttä hänen kanssaan. Suhteemme kehittyi ystävyyden kautta romanttiselle tasolla, mutta jollain tapaa kuvioihin tuli samalla omituista kitkaa ja kaikki päättyi elämäni kurjimpiin riitoihin. Ikävöin häntä kuitenkin ja koitettiin pariin otteeseen lämmitellä välejä mutta joka kerta yhdessä vietetyn yön jälkeen hän karkasi kauemmaksi minusta. Vuosien jälkeen olemme edelleen puheväleissä mutta on tullut aika selväksi ettei romantiikkaa meidän välillemme enää synny. Arvostan häntä edelleen hurjasti - hän on ihminen jolle on maailman helpoin jutella, mutta taika on poissa.

Toinen mielen päälle jäänyt tapailusuhde taas tuo hymyn huulille. Hän oli todella ihana, vapaa ja villi sielu. Pörrötukkainen ja intohimoinen. En usko että olisin saanut häntä koskaan pysäytettyä enkä toisaalta halunnutkaan, meidän oli hyvä näin - seurustelimme myös molemmat tuolloin tahoillamme ja maailmamme olivat hyvin erilaisia. Välillämme oli enemmän intohimoa ja vastuutonta hauskanpitoa kuin sellaista mikä olisi voinut kehittyä oikeaksi ihmissuhteeksi - toisaalta tämä jälkimmäinen aspekti ei ole saanut minua olemaan solmimatta miessuhteita. Odottakaa kun selvitän tätä asiaa vähän lisää.

Miehet joiden kanssa olen päätynyt suhteeseen ovat yleensä heti ensi tapaamiselta tuntuneet jollain tapaa "kotoisilta". Kuten tuossa Hullun Timantin casessa, jonkinlaisen henkisen yhteyden saaminen tuntui olevan mahdollista heti - oli se sitten valheellista tai aitoa. Miehiin on ollut helpompi tutustua kuin naisiin. Ei juuri draamaa, ei pelejä. Suhteen aloittaminen on ollut helppoa ja se mikä on ollut minulle myös tärkeää on se että koen itseni naiselliseksi miehen kanssa. Tätä on vaikea selittää, mutta se liittyy todennäköisesti myös seksuaalisiin kokemuksiin koska valitettavasti suuri osa naisista joiden kanssa olen päätynyt sänkyyn ovat olleet melko passiivisia ja sulkeutuneitakin vaikka olisivatkin olleet halukkaita ja nauttisivat orgasmiin asti. On tuntunut hieman oudolta ottaa ns. vahvemman rooli niissä tilanteissa (dominointi on jees jos siitä on etukäteen sovittu) ja se on tavallaan saanut minut tuntemaan itseni kömpelöksi ja epänaiselliseksi. Sama pätee muihin tilanteisiin, haen omaa rooliani toiseen ihmiseen nähden. Miesten kanssa intiimisissä suhteessa oma seksuaali-identiteetti tuntuu selkeimmältä ja saa oloni turvallisemmaksi. Vaikka mies olisi sängyssä kokematonkin niin minä pysyn silti naisena ja osaan ottaa ohjat käsiini naisellisesta näkökulmasta. Miehiltä on saanut aina "vastauksen" näissä tilanteissa, naisten kanssa homma on ollut enemmänkin säätämistä ja aamulla friendzoneilua joka ei ole tuntunut luontevalta.

Tämä mitä ylle kirjoitin ei ole tarkoitettu yleispäteväksi millään tasolla ja pohjautuu henkilökohtaiseen historiaan. Naiset viehättävät seksuaalisesti enemmän kuin miehet, miesten kanssa taas on helpompi olla ja jälkimmäinen on painanut enemmän vaakakupissa mitä pitempiin ihmissuhteisiin tulee. Jos minua olisi kaksi niin seurustelisin varmaan parhaiten itseni kanssa, ihmissuhde ylipäätään taitaa olla aina jonkinlainen kompromissi.

Aluksi lapset kävivät keskenään. Äidin tutka alkoi värähdellä positiivisesti siinä vaiheessa kun tuliaisina ulkoa oli hyväntuulista varhaisnuorisoa joka kertoi kiertäneensä stoppeja parin muun lapsen kanssa. Sisarusten on usein ollut vaikea tutustua muihin lapsiin ilman kouluympäristön tai vanhempien apua, tässä selvästi on nyt jotain sellaista mikä helpottaa kanssakäymistä.

Ja aika pian huomasin sen itsekin. "Löytyyx mitää?" heitti eräs vastaantuleva teini kauppareissulla kun kävelin kännykkä kädessä ja ruutuun vilkuillen. Sukulaistapaamisella omat lapseni antautuivat täysin ikärajat rikkovaan keskusteluun keski-ikäisen ihmisen kanssa, monneja vertailtiin puolin ja toisin ja mietittiin että mistä löytää parhaiten minkäkin tyypin hahmoja. Töissä aikuiset kertovat miten ovat pysäyttäneet autonsa luren takia tai ajaneet tarkoituksella perheen kanssa asioimaan johonkin missä on paljon stoppeja - uskoisin mainostajien jo odottavan kieli pitkällä koska tätä pääsee hyödyntämään.

Minulla oli peli ladattuna melko pian sen ilmestymisen jälkeen koska paatuneena nörttinä haluan usein nähdä nämä uudet jutut ja mistä siinä on kyse. Olin napsinut otuksen sieltä, toisen täältä ja välillä tehnyt koiranpissatuslenkin läheiselle stopille saadakseni lisää palloja. Yhtenä iltana avasin pelin parvekkeella istuessani ja huomasin että joku oli laittanut luren päälle juuri siihen puistoon johon oma nuoriso oli suunnannut. Hetken mielijohteesta nappasin kengät jalkaan, suikkasin suukon siipalle ja painuin perässä tuonne viimeisiä kesälomapäiviään viettävien vielä huolettomien lapsosten ja nuorten tyyssijaan, suureen puistoon jossa on verkkokeinuja ja kiippareita hengattavaksi, puistonpenkkejä kulutettavaksi ja jonka valot alkoivat hiljalleen syttyä pimenevään iltaan.

Retkautin ahterini verkkoon ja kysyin "löytyyx mitää?" Ei kuulemma vielä paljoa, joku weedle oli luresta tullut ja siihen se napsahti minunkin näytölleni. Lojuimme lasten kanssa rupatellen ja välillä stoppia pyöritellen ja pikkumonneja napsien, kuuntelimme sivukorvalla parin metrin päähän tulleiden poikien juttuja siitä mistä löytäisi lähialueen parhaat stopit ja elimme samaa tunnetta koko puiston kanssa kun Beedrill syöksähti esiin luresta niitten kaikkien iänikuisten rottien ja lintujen sijaan. Tuntui että suuresta nuorisomäärästään huolimatta puistossa vallitsi hyvä ja ennekaikkea rauhallinen fiilis. Puiston aktiviteetit olivat kyllä käytössä mutta tuntui siltä ettei kierrostaso missään vaiheessa noussut normaaleihin viikonloppufiiliksiin (alkoholia ei muuten kyseisessä puistossa näkynyt ollenkaan, onneksi) vaan puhelimen värinähälytys katkaisi sen tasaisin väliajoin.

Kiersimme läheisen koulun pihasta, siellä oli lauma mopoautojonneja paukuttamassa bassoja, koulun lähellä asuvat varmaan arvostivat. Kävimme läheisellä stopilla ja takaisin tullessa huomasin että jonnet olivat tulossa sinne myös, nuo laiskurit ajoivat mopoautonsa stopin viereen, pyöräyttivät ja lähtivät takaisin omaan hotspottiinsa jonne oli kerääntynyt myös kaksipyöräisiä ja saman ikäluokan tyttöjä.

Matkamme jatkui ostarin halki, ohitimme pari puistoa ja palailimme kotia kohti. Matkalla näkyi samoja tuttuja naamoja kulkemassa hieman eri reittejä. Illan saldo oli ollut jo tässä vaiheessa mukava ja kellokin oli paljon, yötaivaalta saattoi erottaa tähden tai pari, kaikki lamput oli sytytetty. Kaikkialla oli hurjan kaunista ja rauhallista, seurakin oli parasta mahdollista ja fiilis vahingossa tapahtuneesta liikunnasta reipas ja hyvä, hiukan kirosin sitä että olin tullut sujauttaneeksi pelkät lipokkaat lähtiessäni liikkeelle - oli tarkoitus vain käväistä lähilurella - mutta seuraavilla kerroilla osasin jo pukeutua asiallisemmin. Päätettiin kiertää vielä lähtöpuiston stopin kautta - ja kuin taikaiskusta joku lykkäsi ainne luren päälle. Ehkä tässä nyt vielä istuisi puoli tuntia, kesää on jäljellä sen verran ettei ihan mahdoton kiire ole kotiin.

Olen oikeastaan koko aikuisikäni jojotellut. Myös lasten saannin jälkeen on ollut aikoja jolloin olen ollut hyvässä kunnossa ja omassa henkilökohtaisessa ihannepainossani. Muistan että jaksaminen, lihasvoima ja myös järjenkäyttö oli silloin aivan omaa luokkaansa ja koen ehdottomasti että se on tavoittelemisen arvoinen tila. Se on kroppa jota oikeasti kaipaan ja kaikki "se mistä ottaa kiinni" tässä ympärillä on harmillista ja ylimääräistä.

Vaikka ihmisen itseisarvo ei liity hänen painoonsa niin julmasti sanottuna on alkanut ällöttää fat pride -meininki jossa toitetaan että ollaan ihan yhtä terveitä ja miehet tykkäävät muodoista eikä  "tuulessa liehuvista vinkuheinistä". Onko se oma paino sellainen asia joka määrittelee sinut ihmisenä niin vahvasti että sitä pitää käyttää kilpavarusteluina toista vastaan hyökätessä? On toki tervettä hyväksyä itsenä ihmisenä, mutta onko tervettä hyväksyä painonsa sellaisena kuin se on, mikäli se aiheuttaa terveyshaittaa? Toki voi priorisoida, mikäli  mielummin herkuttelee ja lihoo niin ihan fine, oma asiasi, mutta miksi sitä pitää sen enempää puolustella saati alkaa kiukutella itsepetoksen kourissa että ylipainossa jokin olisi ylivoimaisempaa normaalipainoon nähden. (Sama pätee toki laihuuteen.)

Mikä on mun puolustus? Laiskuus. Motivaation puute. Harmittaako? Kyllä. Tiedän että olisin tosi hyvän näköinen normaalipainossa. Lapsuuden liikuntaharrastusten ansiosta kuntoni nousee todella nopeasti joten olisin vahva ja vielä paremmin pärjäävä aikuinen kun saisin karistettua nämä liikakilot jälleen kerran. Ne ovat tulleet liian mukavasta elämästä, paskasta ruokavaliosta johon etenkin kesällä on kuulunut viini ja pizza. Tiedän että mieheni pitäisi minua paremman näköisenä jos olisin hoikempi, rakkauden määrään ei paino vaikuta mutta on itsepetosta väittää etteikö monen miehen esteettinen silmä arvostaisi - ehkä muodokasta, mutta normaalipainossa olevaa tervettä naisvartaloa mieluummin kuin muhkuraista sellupyllyä ja tyynymäistä pömppövatsaa. Come on! Tottakai ne miehet sanovat ettei se haittaa, harva parisuhde kestäisi sitä että mies kommentoisi ikävään sävyyn naisensa ylipainoa tai toteaisi että tämä näyttäisi seksikkäämmältä jos pudottaisi kymmenisen kiloa rasvaa pois.

Teen sen päätöksen ehkä neljä kertaa vuodessa. Viimeksi se onnistui pari vuotta sitten jolloin liikuin noin viitenä päivänä viikossa (sali, hölkkääminen, pitkät kävelenkit jne.) ja pudotin viitisen kiloa varsin hyvällä menestyksellä. Sitten iski kausiflunssa, tuli rospuuttokelit, kiire töissä, you name it. Kaikkea sellaista mitä voi käyttää syynä ettei huvita haastaa itseään tai tehdä töitä saavutetun painonpudotuksen eteen. Oikeasti liikuntakaan ei ole sen vaikeampaa kuin että nostaa perseen penkistä ja tekee jotain mistä mielellään saa edes pikkuhien pintaan - enkä puhu chilihampurilaisen syömisestä. Vika ei siis ole siinä etten tietäisi mitä pitää tehdä, ongelma on se että olen laiska ja naurettavaksi tilanteen tekee se että oma laiskuus harmittaa minua.

Tuomitsen oman ylipainoni enkä pidä kropastani tämän näköisenä. Se on vaikea pukea nätiksi ja on tiellä monissa asioissa. Ihan yhtä jyrkästi ei kuitenkaan suhtaudu toisten ylipainoon niin kauan kuin kukaan ei ala puolustelemaan sitä minulle. Lievästi ylipainoinen kroppa voi olla ihan kauniskin kunhan se on hyvin rakentunut ja lihaskunto on kohdillaan. Sairaalloinen lihavuus saa minut kyllä valitettavasti ajattelemaan että mitenköhän tuosta ihmisestä on tullut noin iso ja miten se pysyy noin isona, miten paljon se syö. Tekopyhää, tiedän. Ihan samalla tavalla se lihoo kuin minäkin, mutta ei ole ehkä onnistunut välillä pudottamaan niitä 5-15kg tai edes yritä kontrolloida syömisiään viikkoa-paria silloin tällöin.

Pakko tässä olisi kuitenkin tehdä taas jotain ettei ole samalla tiellä. Tällä hetkellä on menossa taas "nyt korjataan" - kausi viininmakuisen kesän jäljiltä. En kiistä jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on, mutta oman pään sisällä voi ajatella niinkuin haluaa ja varmasti monet ajattelevatkin, liika lihavuus ei sovi juuri kenenkään silmään ja lihavat tietävät sen itsekin. Muu on itsepetosta, kyllä te välitätte mitä muut ajattelevat, muuten ei olisi tarvetta puolustella omaa lihavuutta.

Se onkin sitten eri asia mitä lihavuudella tarkoitetaan. Jälleen kerran palstoja seuranneena löydän ihmisten mielipiteitä joiden mielestä vaikkapa 170/70 on JÄÄTÄVÄ LÄSKI. Uskoisin että mielipiteen kirjoittaja ei huomaisi tuon kokoista ihmistä väkijoukosta mitenkään poikkeavana. Sen kokoinen aikuinen ihminen on normaalipainossa ja vartalon koostumuksestaan riippuen voi olla vähän hoikkakin tai ehkä pikkuisen tukeva. Ei kuitenkaan mitään dramaattisesti päällepäin näkyvää. Hän voi todennäköisesti pukeutua pitkälti miten tykkää vartalotyyppinsä puitteissa eikä hänen tarvitse peitellä mitään. Tuosta kymmenenkin kiloa ylöspäin on sellainen paino jolla tuskin erottuu massasta erityisen lihavana. Jäätäväksi läskiksi hänet voisi luokitella siinä sadan kilon tietämillä ja silloin puhuttaisi jo niistä varsinaisista terveysriskeistä jotka ovat huomattavasti tärkeämpi syy pysyä alemmissa painoluokissa kuin ulkonäkö.

Tämä tuli karkeasti mieleeni tuossa erästä keskustelua kommentoidessa. Seison mielipiteitteni takana ja koen että nämä nyt eivät vaan jotenkin tajua, fiksut ihmiset. Koen harmitusta ja sitä että miksei kukaan nyt hiffaa näitä tärkeitä juttuja. Sitten syttyy lamppu, ehkä se olen minä joka ei tajua, ehkä se olen minä joka ei osaa tuoda asiaani siten esille että kenenkään olisi edes mahdollista tajuta mikä pointtini on. Joskus tuntee niin suurta tarvetta kirjoittaa ja kommentoida, että loppujenlopuksi tekee itsestään pellen, tulee se omituinen hetki että kun luet oman tekstisi niin et itsekkään oikeastaan tiedä miten se liittyy mihinkään.

Kuin lapsi jolla on hyvin selkeät perusteet itselleen jäätelön saannin tarpeellisuudesta, mutta ei silti saa aikuista vakuuttuneeksi. Ja se lapsi riutuu siinä harmissaan ja maailma saattaa tuntua hetken synkältä ja epäreilulta. Onneksi toipuminen on nopeaa ja pian voi kirmata kohti uusia pettymyksiä!